SOKERIPALA - Teija Immonen - Grafiikkaa
Galleria Katariina 27.4.- 15.5.2011

Teija Immosen vakava tavoite on todellisuuden vangitseminen ja vastakohtana ilmenevä henkilökohtainen haavemaailma toimii moottorina matkalla kohti kaipuun täyttymystä. Taiteilija pyrkii täydellisyyteen, mutta entä sitten, kun kuva saavuttaa sen tason. Seurauksena saattaa olla koko luovuuden tyrehtyminen. Siltä ei näytä tässä näyttelyssä, koska Immosen teokset elävät juuri siitä jännityksestä, minkä tuo täyttymätön pyrkimys herättää. Vastakohdat: täyttymätön-täyttynyt, todellisuus – kuvitelma, nykyaika – mennyt, idean kehittely – tulkinta, naiseus – ihmisyys, ihminen – eläin kutkuttavat dialogeina. Lisäksi näyttelyn antia lisää se että tutut asiat esitetään oudossa ja yllätyksellisissä puitteissa.
Näyttelytöiden tekniikka on kerroksellista, ja sitä kautta teokset ovat monipuolisia. Vedoksista avautuu näkökulma populaarikulttuurin eri aikakausiin, mutta myös naiseuteen, ihmisyyteen, kasvuun ihmisenä osana kulttuurista perintöämme. Immonen on omalla alueellaan sisällöllisesti, ja teosten ulkoiset juuret ovat kotimaisten lähtökohtien lisäksi1900-luvun alun saksalaisessa taidegrafiikassa.
”Oi, jos oisit kultaseni pieni sokerpala vain, taskuun sinut laittaisin ja suuteleisin salaa, mutta suudelmista suloisista saattaisit sä sulaa… Populaarikulttuurin sanoitukset ovat pullollaan kliseitä. Säkeiden ilmaisu on kansanomaista ja näin ollen on ehkä epäviisasta ottaa puheeksi intellektuellissa seurassa. Vaatii rohkeutta lausua asia julkisesti, koska jokainen haluaa olla fiksuin ja ihmistä arvotetaan sanomistensa perusteella. Itse asiassa kyse on vanhasta teemasta: Eino Leino: ”Kell onni on, se onnen kätkeköön”. On myös kyse suomalaisen naisen ja miehen identiteetistä ja sen vahvistamisesta. Rakkauden sulosanat kuulostavat banaaleilta rinnastettuna suussa sulavaan sokeripalaan intohimon ja täyttymyksen ilmaisuina. Tosiasiassa näiden laulujen ansiosta suomalainen nainen ja mies ovat voineet tunnistaa itsessään olevat herkemmät piirteet. Ilmiöllä on ja on ollut sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tilauksensa.

Romanttisessa tunneilmapiirissä sekoittuvat negatiiviset tunteet positiivisiin. Voi yhtä aikaa rakastaa, toisena hetkenä vihata ja kadehtia samaa kohdetta. ”Vaikka jatkui matkustusta, koskaan tullut en sen luo”, ulvoo rasvaletti ”Kangastusta”-iskelmässä. Kaukokaipuu sinänsä turhauttaa, koska tavoite tuntuu saavuttamattomalta. Silti se kertoo suomalaisesta yritteliäisyydestä osana kansanluonnetta. Myös nämä tekijät ovat pohjustaneet Suomen nousua piilopirttien ja metsämajojen maasta maailman huippuvaltioiden joukkoon.

Hannu Sillanpää
Taidemaalari

Galleria G
23.1. - 10.2.2008

Teija Immonen on taiteessaan yhdistänyt riemastuttavan oivaltavasti viihteen ja vapaa-ajan kuvastoa, 1950-luvun sarjakuvista löydettyjä rakastavia pareja, missejä, 1930-luvun melodramaattisten elokuvien hahmoja. Hallitsevana sävynä on keveys, mutta viime vuosina unelmien ja haaveiden rinnalla on alkanut elää todellisuus, jossa ei ole glamouria.

Populaarikulttuurin ja mainosten kuvastoa on edelleen mukana Immosen taiteessa. Nyt sen rinnalle on tullut myös taide- ja kulttuurihistoriallista materiaalia: teokset viittaavat yhä enemmän eurooppalaisen kulttuurin klassiseen perintöön. Monet aikakaudet ja aikatasot ovat Immosen taiteessa vivahteikkaasti rinnan ja toisiinsa lomittuneina.

Monien Immosen teosten taustalla on puisto tai puiston asemakaava. Puisto kuuluu oleellisena paitsi eurooppalaiseen myös suomalaiseen kulttuurihistoriaan; monille suomalaisillekin puisto on tutumpi kuin metsä. Puistot kantavat mukanaan historiaa, elettyä elämää monitasoisesti. Niihin liittyy kohtaamisia ja eroja sekä voimakkaita tunteita. Aina niissä on myös eroottinen lataus.

Yhteinen muisti, haaveet, kaipuu ja kohtaaminen ovat näyttelyn teemoja. Kuviin hienosta vanhoista puistoista yhdistyvät kuvat naisvartaloista, tatuoinneista ja pärinäpojista. Orkideasta voi löytää tiikerinpää-tatuoinnin. Vanha ja uusi limittyvät, uudessa on aina mukana vanhaa. Jossakin teoksessa puistoon heittyy noita-akan varjo. Se tuo mieleen klassisen taiteen kuolevaisuusteeman ”Et in Arcadia ego” (Olen Arkadiassakin), josta 1600-luvulla elänyt taiteilija Nicolas Poussin on tehnyt useampiakin maalauksia.

Teija Immonen on taiteilija, jolle grafiikan menetelmät ovat ennen kaikkea ilmaisun välineitä, vaikka ne samalla tarjoavat myös mahdollisuuden tehdä vedossarjoja. Ajattelu, tekniikka, kuvan rakenne ja sisältö muodostavat hänen taiteessaan ehjän ja toimivan kokonaisuuden. Grafiikan ohella näyttelyssä on mukana myös kollaaseja.

Seppo Heiskanen

Galleria G
21.4.-9.5.2004

Teija Immosen näyttelyssä on mukana teos, jossa nuori nainen katsoo ymmällään, hämmentyneen näköisenä tulevaisuuttaan kristallipallosta. Pallon sisältä katsoo ulos pieni poika. Vedoksen voi ymmärtää taiteilijan henkilökohtaisen kokemuksen kirjaamisena, hämmennyksenä oman lapsen maailmaan tulon johdosta. Mutta sen voi tulkita myös yleisesti taiteilijan tilanteena ja sen mukanaan tuomana kysymyksenä: mitä syntyy työprosessini tuloksena?

Mitä Teija Immosen taiteellinen kristallipallo sitten katsojalle näyttää? Mukana on tuttuja aineksia: viihteen ja vapaa-ajan kuvastoa, 1950-luvun sarjakuvista löydettyjä rakastavia pareja, missejä, häivähdys 1930-luvun melodramaattista elokuvaa. Hallitsevana sävynä on keveys, joka ei ole sietämätöntä. Mutta toisinaan unelmien ja haaveiden rinnalla elää todellisuus, jossa ei ole glamouria, viattomuuden aika on menettämässä viattomuuttaan.

Yksi teema Teija Immosen näyttelyssä on koti ja haaveet kodista. Taiteilija kuvaa asuinseutunsa Helsingin Pihlajamäen rakennuksia ja niiden takaa jättiläismäisenä kasvavaa maailmanluokan tähteä. Toinen supertähti seisoo puunjalostustehtaan jätekasan päällä. Mukana on myös kuva haaveiden kartanosta, mutta myös porttikäytävässä norkoilevista varjomaisista hahmoista. Syrjäytyneitäkö? Unelmat ja arki kohtaavat.

Immonen kuvaa ihmisiä hienoissa kahviloissa ja salongeissa. He ovat kuitenkin varjomaisia hahmoja, ohuita, eivätkä he tiedä kuinka kulkea lasiovien ja peilien keskellä. Peili onkin yksi näyttelyn teemoista. Peili kuuluu hienojen salonkien vakiokalustukseen, mutta toisaalta se viittaa Narkissokseen, joka ihastui lähteen pinnasta heijastuvaan kuvaansa ja unohti todellisuuden. Ja lopulta peili viittaa myös taidegraafikon työskentelytapaan, hänhän joutuu ajattelemaan tulevat kuvansa painolaatan peilikuvina.

Teija Immonen on taitava ja oivaltava kuvanrakentaja. Hän yhdistelee ihastuttavalla, huumorin sävyttämällä tavalla erilaisia aineksia ja saa aikaan kiehtovia teoksia. Entistä enemmän Immosen taiteessa on mukana myös vakava juonne.

Seppo Heiskanen